Pray and Vote

Taustaa:

Euroopalla on pitkä ja monimutkainen historia suhteissaan juutalaiskansaan ja vuodesta 1948 lähtien nykyaikaiseen Israelin valtioon.

Euroopan sanotaan rakennelmana pohjautuvan kolmen kaupungin perinnölle: Rooman, Ateenan ja Jerusalemin. Tässä suhteessa Eurooppa on ainakin kolmannekseltaan juutalainen.

Monet juutalaiset henkilöt ovat auttaneet muovaamaan Eurooppaa. Olisi vaikeaa ajatella nykypäivän Eurooppaa ilman Spinozan, Freudin ja Einsteinin kaltaisten miesten panosta.

Mutta Euroopan historiasta löytyy myös synkkiä kappaleita, jotka liittyvät juutalaiskansan kohteluun. Juutalaisia on kerta toisen jälkeen poimittu esiin, kiusattu ja vainottu Euroopassa ja tätä ainoastaan yhdestä syystä: siksi että ovat juutalaisia. Tämä kärjistyi 6 miljoonan juutalaisen surmaamiseen holokaustissa.


On mahdotonta ymmärtää uutta Eurooppaa ymmärtämättä holokaustia.
Sodan jälkeen tehtiin kaksi loppupäätelmää, jotka koskevat Euroopan ja Israelin sekä euroopanjuutalaisten välisiä suhteita.


-          Historia oli opettanut meille, että juutalaiskansa ei voi milloinkaan olla täysin turvassa minkään muun kansakunnan alueella kuin oman maansa alueella. Tästä juontui täysi tuki juutalaisten kotimaata ja nykyaikaisen Israelin valtion perustamista kohtaan.

-          Siitä tosiasiasta huolimatta, että Eurooppa tunnusti ettei maailman juutalaiskansalle voitu taata turvallisuutta muualla kuin heidän omassa maassaan, yhdenkään juutalaisen henkilön ei enää milloinkaan tarvitsisi kärsiä tai tulla petetyksi Euroopassa enää uudelleen. Ei enää koskaan.


1948-1967-2009
Useimmat asiantuntijat ovat samaa mieltä siitä, että suhteet Euroopan ja Israelin välillä olivat suhteellisen lämpimät ja kannustavat Kuudenpäivänsotaan, vuoteen 1967 asti. Toisen maailmansodan kauhut olivat yhä tuoreessa muistissa ja maailma suuressa mittakaavassa ihaili nuoren ja elämää väreilevän juutalaisvaltion saavutuksia.

Kuudenpäivänsodan jälkeen vuonna 1967 Israelia alettiin asteittain tarkastella toisin. Yht’äkkiä Israel olikin hyökkääjä ja miehittäjä, sen sijaan että oli ollut turvasatama vainotuille juutalaisille.

Lännessä oli yleisten levottomuuksien ja ylioppilasmellakoiden aika, jolloin marxilaisuus muovasi monien älymystön edustajien ja nuorison ajattelua. Marxilaisten teorioiden mukaan Israelia pidettiin tuolloin Lännen siirtomaana, jota imperialistinenYhdysvallat tuki.

Mutta ei vain poliittisessa ajattelussa tapahtunut muutos, joka johti uusiin asenteisiin. Taloudelliset seikat tulivat yhä tärkeämmiksi, kun arabien öljyn avulla painostettiin Lännen hallituksia tukemaan arabeja Lähi-idän konfliktissa. Näiden kahden yhdistelmä: arabien öljy ja yritys muodostaa kilpaileva voimakeskittymä Yhdysvaltoja vastaan, auttoi muovaamaan eurooppalaista politiikkaa noina aikoina. Eurooppaa pidettiin nyt arabien liittolaisena vastakohtana Yhdysvaltojen tuelle Israelia kohtaan.

Koska Euroopan unionilta on useimpina kausinaan puuttunut yhtenäinen linja ulkopolitiikastaan ovat yksittäiset kansakunnat voineet määritellä kantansa melko vapaasti. Mutta viime vuosien aikana paine siihen suuntaan, että osoitettaisiin yhtenäistä rintamaa YK:ssä ja Brysselissä on tullut yhä ilmeisemmäksi.  Kuitenkin niinkin myöhään kuin huhtikuussa 2009, EU oli jakautunut kannassaan osallistumisesta tai poisjäämisestä Durban II – kokoukseen. Tätä kirjoitettaessa Tšekki, joka toimii puheenjohtajamaana, on avoimesti lähtenyt noudattamaan erillislinjaa koskien Euroopan komission Israelia kohtaan harjoittamaa politiikkaa.


Eurooppa jälkeen syyskuun 11. päivän ja nykyään

Vuonna 2003 eurooppalainen haastattelututkimus paljasti, että Israelia pidettiin maailmanrauhan suurimpana uhkana tavallisten eurooppalaisten keskuudessa. Tämä haastattelututkimus ja antisemitismin nousu Euroopassa toisen intifadan aikaan näytti merkitsevän herätyshuutoa ja muutosta EU:n mielipiteessä Israelia kohtaan. Tämä osui samaan ajankohtaan Israelin päätöksen kanssa vetäytyä Gazasta ja valmistella kahden valtion ratkaisua. Mutta kaikkein tärkeimpiä olivat syyskuun 11. päivän terrorihyökkäys 2001 ja myöhemmin myös Madrid ja Lontoo. Yht’äkkiä osa Euroopan poliittisesta luokasta ymmärsi sen tosiasiallisen tilanteen, missä Israel on ollut yksinään Lähi-idässä monien vuosien ajan.

Myötätunnon kasvaessa poliittisen luokan keskuudessa Israelia kohtaan viime vuosien aikana, julkinen mielipide sen sijaan ei ole noudattanut tätä suuntausta. Olemme nyt tilanteessa, missä hallituksen ovat enemmän Israelin puolella kuin suuri yleisö. Jos ja kun EU ja sen jäsenhallitukset muuttavat politiikkaansa Israelin suhteen, ne voivat – surullista kyllä – laskea saavansa tukea omilta äänestäjiltään.

Tämä saattaa tapahtua nopeammin kuin tajuammekaan. EU:n tuki Israelille on kiinteästi riippuvainen siitä, noudattaako Israelin hallitus niitä sitoumuksia ja konkreettisia suunnitelmia kahden valtion ratkaisun saavuttamiseksi, jotka lausuttiin Annapoliksessa. Jos ja kun Israelin päättäväisyyttä asian suhteen aletaan epäillä, tulee Brysselistä kuuluva ääni muuttumaan. Tämä on tullut yhä selvemmäksi aivan viime viikkojen aikana EU:n ulkopoliittisen johtajan Javier Solanan ja ulkopoliittisista asioista vastaavan komissaarin Benita Ferrero-Waldnerin lausunnoista. Ne ovat koskeneet sitä, miten tarpeellista Israelin on pysytellä sitoutuneena Annapoliksen rauhansuunnitelmaan, mikäli se mielii ylläpitää ”tavanomaista kanssakäymistä Brysselin kanssa”. EU:n ja Israelin suhteet ovat jälleen suurten muutosten edessä.